Jopa klassisesti voisi todeta, että tässä sitä nyt ollaan. Tietysti sattuma on määrittänyt tätä polkua sen verran, että haluan myös uskoa kaiken menevän hyvin, vaikkakin kovaa työtä tämä on. Minulla oli jo vuosia työelämää takana, kun ajatus heräsi, että mitä haluaisin tehdä seuraavaksi. Edellisissä ammateissani ei ollut varsinaisesti mitään vikaa, mutta halusin kuitenkin mennä eteenpäin ja kehittää itseäni. Kartoitin erilaisia vaihtoehtoja, ja ammattikorkeakoulujen tarjoamat vaihtoehdot herättivät kiinnostuksen.

Olen jo lapsuudesta asti pitänyt lukemisesta ja kirjastojen ilmapiiristä, ja se vasta olikin ahaa-elämys, että kirjastoalaa voi tosiaan opiskella ammattikorkeakoulutasolla. Muistan, kun puolisoni sanoi, että tämä voisi sopia sinulle, kun keskustelimme eri koulutusvaihtoehdoista. Pääsykokeiden jälkeen opiskelupaikan vastaanottamisen kanssa jouduin kuitenkin ottamaan lykkäystä vanhempainvapaan takia. Minulla oli nimittäin mahdollisuus jäädä hoitamaan samana vuonna syntynyttä tytärtäni puolisoni palatessa töihin. Hoitovapaa kokonaisuudessaan olikin upea ja opettavainen vaihe elämässä. Kun opinnot sitten alkoivat, on tutuksi tullut erityisesti kalenterin yhteensovittaminen työssäkäyvän puolison kanssa. Eikä tässä vielä kaikki: lapsi on vietävä ja haettava päivähoidosta, hankittava junaliput ja soviteltava työvuorot, joita pyrin vielä opintojen ohessa tekemään. Tämä kombinaatio ei ole aina ole ollut kaikista helpoin, mutta tähän mennessä on aina jokin ratkaisu löytynyt. 

Tietenkin välillä huomaan löytäväni itseni pohtimassa onko tullut haukattua hieman liian suuri pala kakkua, mutta suurin motivaattori tulee kuitenkin luokkakavereilta.  Heidän antamansa tuki esiintyy siinä parhaassa eli vertaistuen muodossa. Kaiken keskellä on kuitenkin jotain, mikä saa asettamaan asiat oikeaan perspektiiviin. Toisessa maakunnassa vietetyn opintoviikon jälkeen se tunne, kun oma tytär juoksee halaaman isiä oven kolahdettua, on se asia, joka auttaa jaksamaan kaiken tämän arkijonglöörauksen keskellä.